En ole tehnyt pitkään aikaan kirja-arvioita, mutta nyt voisi olla taas sellaisen aika. Itse asiassa koen laadukkaiden kirja-analyysien tekemisen melko työlääksi. Opettajan työhön liittyvien tuntivalmistelujen, kokeen korjauksen sekä opo-opintoihin kuuluvien harjoitusten ja ammattikirjallisuuden lukemisen ohella muuta kirjallisuutta ei ehdi oikein lukea saati sitten sanallisesti syvällisemmin pohtia. Toisaalta blogosfääri on pullollaan laadukkaita kirjallisuusblogeja, jotka asettavat riman tällaiselle yleisräpistelijälle melko korkealle.
Huomaan pragmaatikkona valitsevani tälle palstalle analysoitavaksi sellaisia teoksia, jotka jollain tavalla syventävät osaamistani historian ja kulttuurien opettajana. Faktahan on, että muiden historian ja kulttuurialojen asiantuntijoihin verrattuna historianopettaja on lukiossakin sellainen Yleismies Jantunen, joka tietää monesta aiheesta jonkin verran, mutta loppujen lopuksi oma yleissivistys ja asiantuntijuus tuntuvat aina riittämättömiltä. Sanonta kuuluu, että periaatteessa historianopettajille ei mikään inhimillinen ole vierasta, mikä toisin sanoen tekee toimikentästämme absurdin laajan. Itseään kohtaan pitäisi tässäkin mielessä olla armollinen, mutta sanopa se sellaiselle anonyymille perfektionistille, joita allekirjoittanutkin edustaa. Parantuminen alkaa tietysti sairauden tunnustamisesta, vai mitä ;) Kirjapostauksia silloin tällöin laatimalla saan kuitenkin työstettyä omaa osaamistani ja työkalupakkiini sellaisia teoksia, joita voin suositella lukiolaisten luettaviksi esim. Kulttuurien kohtaamisen kurssilla (HI6). Toki useat ruotimani kirjat soveltuvat yhtä hyvin luetaviksi myös äidinkielenkielen kursseilla.
Tämänkertainen kirja on amerikkalaisen Alan Drew´n kirjoittama Vesipuutarhat (2008).
Drew´n taustoihin kuuluu kolmen vuoden mittainen oleskelu Turkissa englannin kielisen kirjallisuuden opettajana ja saapuminen maahan vain muutamaa päivää ennen vuonna 1999 sattunutta Marmaran maanjäristystä, joka vaati 45 000 turkkilaisen hengen. Drew´n teos saikin inspiraationsa turkkilaisen yhteiskunnan etnisistä, uskonnollisista ja poliittisista jännitteistä sekä tuosta kokemastaan luonnonkatastrofista.
Vesipuutarhat kertoo Istanbulin liepeillä asuvan kurdiperheen vaiheista ennen ja jälkeen pahan maanjäristyksen. Tarinan kertojaääniä on kaksi - perheen isä Sinan sekä tytär Irem, joiden nakökulmasta valotetaan erityisesti kurdikulttuurin yhteentörmäystä sekä turkkilaisen valtakulttuurin että länsimaisen kulttuurin kanssa. Kyseessä on myös omalla tavallaan Romeo ja Julia-perinteestä ammentava rakkaustarina. En kuitenkaan paljasta kirjasta tapahtumia tai juonta kiinnostuksenne säilyttämiseksi, mutta ruodin seuraavassa hieman kirjan joitakin tasoja.
Sekä Sinan että Irem joutuvat valitsemaan menneisyyden ja tradition säilyttämisen sekä modernin ja muutoksen väliltä. Isä Sinan on harras muslimi ja vakaumuksellinen kurdien oikeuksien puolustaja, joka on joutunut kokemaan kovia ja vääryyksiä menneisyydessään. Sinan pitää länsimaista kulttuuria vaarallisena ja erityisesti amerikkalaisia turkkilaisten kanssa veljeilijöinä, joihin ei voi luottaa. Kurdilaisen sanalaskun mukaan "Isän vihollinen ei voi koskaan olla pojan ystävä", mutta entäpä sitten, kun vihollinen sattuu pelastamaan hänen rakkaimpansa ja silmäteränsä eli oman pojan? Kirjassa annetaankin oiva tilaisuus tarkastella maailmaa perheestään sekä moraalisesti että uskonnollisesti vastuussa olevan muslimi-isän ajattelumalleista käsin. Ainakin kaltaiselleni itsenäiselle skandinaavinaiselle oli valaisevaa eläytyä kurdimiehen asemaan ja hänen käymäänsä taisteluun siitä, kumpi on merkityksellisempää: traditio ja kunnia vai kiitollisuuden velka ja armahdus.
Myös tytär Irem joutuu painimaan kuuliaisen ja siveän kurdityttären sekä ensirakastuneen ja itsenäisen naisen roolien välillä. Lopulta väärä valinta johtaa pettymykseen, häpeään ja hylkäämiseen, joita tyttö ei kestä vaan tapahtumat lähtevät vyörymään surullisin seurauksin.
Vesipuutarhoissa Turkki ja sen yhteiskunta avautuvat mielenkiintoisena, mutta ristiriitaisena vastakohtien maana. Yhtäältä on olemassa se moderni Turkki, joka perustuu Kemal Atatürkin poliittiseen perintöön ja vapaamieliseen ajatteluun eurooppalaisesti pukeutuvine koulutettuine yläluokkineen, vauraine hyvin varusteltuine yksityispalatseineen ja luksusbaareineen. Toisaalta kirja tarjoaa näköalan Turkin alempien yhteiskuntaluokkien kurjuuteen, perinteiseen uskonnollisuuteen, kunniamurhien yleisyyteen ja vähemmistöjen raakaan kohteluun.
On hyvä ymmärtää, että Euroopan unionin naapurissa sijaitsee taloudellisessa nousussa oleva vahvoin sotilaallisin voimin varustautunut väkirikas maa, joka on Naton jäsen ja haluaa integroitua Eurooppaan. Sillä on kuitenkin vielä paljon tehtävää ihmisoikeuksien ja demokratiakehityksen saralla. Toisaalta Turkki on maa, jolla on potentiaalia toimia siltana muuhun muslimimaailmaan ja islamilaisen kulttuuriin. Siksi Turkin mosaiikkimaista kulttuuria ja historiaa on hyvä tuntea muutenkin kuin rantalomakohteiden muodossa.
Mikä oli oma kokemuksesi kyseisestä kirjasta?
kuvat haettu: 1 ja 2
2 kommenttia:
heippa,
saako udella vähän sun opiskeluhistoriaa? oot vissiin filosofian maisteri, mutta onko sulla myös opettajan pedagogiset tehtynä? oliko vaikeaa työllistyä historian opettajaksi, kun itse olen kuullut niin monelta taholta, että niitä on ihan liikaa - onko todella näin?
Anonyymi: Voin valaista hieman taustaani. Olen FM, pääaineenani Suomen historia. Olen lukenut sivuaineenani myös aineopintojen verran yleistä historiaa. Muina sivuaineina olen suorittanut opettajan pedagogiset opinnot sekä yhteiskuntatieteelliset opinnot (aprot taloustieteestä ja valtio-opista). Lisäksi hieman humputtelin opiskelemalla luovaa kirjoittamista apron verran.
Historianopettajien työllistymistilanne kuten reaaliaineenopettajien yleensäkin on erittäin huono. Aina välillä joku onnekas kuitenkin työllistyy. Itse sain jalan oven väliin aloittamalla ihan pienistä tuntimääristä (tyyliin kolme kurssia yhden lukuvuoden aikana). Edelleenkään en ole täystyöllistynyt ja siksi opiskelen opoksi.
Suosittelen jokaista aineenopettajaksi aikovaa miettimään tarkkaan, kuinka paljon on valmis laittamaan voimavaroja vakinaisen työpaikan jahtaamiseen. Tämän ei ole työelämässä välttämättä se helpoin tie.
Lähetä kommentti