lauantai 20. elokuuta 2016

Siperia opettaa - ensi havaintoja työn ja perheellisyyden yhdistämisestä

Tervehdys!

Yksi viikko ansioäidin arkea on nyt takana, ja ja ja...  Pää vähän pätkii. :D


Joka tapauksessa: selvitty on, mutta ekstroja ei olisi millään jaksanut (kuten tämän blogin päivittämistä työn ohessa).

Yllättävintä tässä muutoksessa oli se, kuinka mukavaa on viettää aikaa välillä vähän aikuisemmassakin seurassa. Teini-ikäisten ja nuorten seurassa oli myös mukavaa. Summa summarum - kodin ulkopuoliset ihmiskontaktit taitavat olla ylipäätään ihan mukavia ;)

Itse työkin maistui. Oppitunnit lähtoivät liikkeelle ihan hyvin. Töihin paluun pelastus lienee lähes kymmenen vuoden työkokemukseni (lue myös valmiita tunti-ideoita täynnä olevat mapit ja muistitikut). Olisi täysin eri asia aloittaa nyt nollasta, vaikka uusi ops tuottaakin hommaa paikoin.

Erityistä oli myös se, että parin ympäripyöreän päivän jälkeen sain hoidettua vaadittavat työt koululla kahdeksassa tunnissa eikä hommia tarvinnut tuoda kotiin. Tämä on minulle uutta, sillä useina aiempina vuosina saatoin lähteä tuntien jälkeen kotiin ja tehdä tulevia tuntisuunnitelmia sitten sieltä käsin pitkin iltaa. Nyt se ei yksin kertaisesti onnistuisi ja töistä vapaat illat ovat tuntuneet melko mukavilta, vaikka ne ovatkin kuluneet poikkeuksetta sohvalla maaten. Toki uusi rytmi tuskin on vakio, sillä koeviikojen tahi ylppäreiden paukahtaessa työt on jälleen pakko tuoda kotiakin. Onneni onkin se, että äitiyslomani alkaa ennen ensimmäistä koeviikkoja tai yo-rumbaa. Joskus ne toki ovat edessä, mutta eivät tällä erää.

Kamalinta oli puolestaan jättää itkevä taapero hoitoon. Eka päivä meni hyvin, mutta itku alkoi muina päivinä heti, kun autossa kertoi. että hoitoon ollaan menossa. Samaten Alvaria noudettaessa poika purskahti aina uudestaan itkuun, vaikka muuten hoidossa oli kuulema ollut hyviäkin hetkiä. Ruoka ja päiväunet olivat maistuneet.

Pientä reagointia on ollut viime päivinä muutenkin. Yhtenä yönä isin oli mentävä pojan huoneeseen nukkumaan, sillä hän ei meinannut itkultaan rauhoittua lainkaan. Nyt viikonloppuna kiukuttelua on ollut tavallista enemmän. Oletettavasti nämä ovat luonnollisia reaktioita uuden edessä, mutta kurjiltahan ne äidistä tuntuvat. :(

Seuraava viikko häämöttää jo nurkan takana. Silloin olen suurimman osa ajasta pojan yksinhuoltaja mieheni työmatkan takia. Lisähaastetta on siis tiedossa. Kaiken lisäksi viikon varrella käyn uudemman kerran neuvolalääkärillä näyttämässä jalkojani. Kohjut pahenevat viikko viikolta, vaikka selvästi uudet lääkinnälliset hoitosukat helppaavat paljon. Nähtäväksi jää, kuinka pitkäksi visiittini työelämään muodostuu. Hiemna ristiriitainen on fiilis, sillä tykästyin jälleen työhöni, mutta toisaalta oma vointi ja jaksaminen arveluttavat.

Päivä kerrallaan siis, kun muutakaan ei voi!

Ps. tiedättekös, mistä kuva on? Otsikosta huolimatta ei ainakaan Siperiassa ;)

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kotkasta Sapokasta :)

Anonyymi kirjoitti...

Hyviä opetushetkiä sinulle alkaneeseen syksyyn!

Opo-opinnoistasi olisin halunnut kysyä. Opiskelit 3 vuotta. Osaisitko sanoa montako tuntia keskimäärin per viikko teit tämän kolmen vuoden aikanana opiskelujuttuja kotona?

Entä osaisitko yhtään sanoa, miten helppoa on saada opon töitä? Oletko itse hakenut opoksi? Oletko päässyt haastatteluun vai miten on sujunnut?

Kiva jos jaksaisit vastata :)

Anonyymi kirjoitti...

Jep, kuva on Kotkamillsin Sahara. Hauska idea, koska ovathan nuo purukasat vähän rujon näköiset Sapokan puiston läheisyydessä, mutta minkäs teet.

Nim. "Varma tieto" ;-)

Tuire kirjoitti...

Voi että. Samaistun kyllä. Tsempit teille tuleviin viikkoihin ja viettäkää rento viikonloppu! <3

Anonyymi kirjoitti...

Meidänkin lapsi aloitti päiväkodin hiljattain. Tosin päiväkotirupeamasta ei tule yhtä lyhyttä kuin teillä, sillä meille ei ole vielä tulossa toista lasta. Onko sinulle tullut huonoa omatuntoa siitä, että palaat töihin vain hetkeksi ennen äitiyslomalle jäämistä? (En tarkoita, että pitäisi.) Itselläni ei ole vakituista työsuhdetta, joten kun/jos jään seuraavan kerran äitiyslomalle, on se kesken määräaikaisuuden. Minua vaivaa hirveästi se, että joudun aikanaan jättämään "lukuvuoden kesken". Jos olisin tavallisella työssä, joka ei olisi järjestynyt lukuvuoden mittaisiin sykleihin, en varmaan kokisi samalla tavalla velvollisuudekseni "viedä työtäni loppuun". Toki itselläni lisäjännitystä tähän tuo se, että jotta työllistyisin aina uudeksi syksyksi, en voi olla keväällä töitä hakiessa näkyvästi raskaana. - A&A

Turun Tilda kirjoitti...

anonyymi: Oikein!

anonyymi2: Pahoittelut, etten ole jaksanut vastata aiemmin. Nyt voimat alkvat vihdoin palautua sen verran, että ehdin paneutua blogiinkin.

Opintoihin taisi tosiaan kulua se kolme vuotta. Tämä johtui kuitenkin elämäntilanteestani. Koin tuona aikana keskenmenon sekä perheesseemme syntyi elävä lapsi eli on tosi vaikea arvioida, miten paljon opiskelin. Oli pitkiä taukoja, kun en jaksanut opiskella. Sitten tuli rykäistyä loput opinnot alta. Normaalistihan erilliset opo-opinnot kestävät sen puolisentoista vuotta. Jos nuo opinnot yhdistää työelämään, niin kyllähän se rankkaa. Riippuu tietysti vielä elämäntilanteesta: onko lapsiperhearkea, onko tukijoukkoja, saako aikuisopintotukea, voiko osan opinnoista tehdä omalla työpaikalla yms. Joka viikko kannatti edistää opintoja kuitnekin jollakin tavalla.

Itse en ole hakenut kuin muutamaa opopaikkaa ihan vain saadakseni tuntumaa. Taisin olla tuolloin epäpätevä, joten haastatteluihin en ole päässyt. Vähän kyllä vaikuttaa siltä, että työttämiä opojakin on melkoisesti. Pitäisi saada ensin jokin pätkä tuurilla, jotta ovet aukeaisivat sitten johonkin pidempään työsuhteeseen. Osa paikoista menee suhteilla- valitettavasti.

Varma tieto: No, varmasti olikin tiedetty :D

Tuire: <3

A&A: PAhoittelut, etten ole vastannut. Voimat oli ihanloppu työputken aikana.

Kysymykseesi, tunnenko huonoa omaatuntoa tästä pätkästäni, niin varmasti jollain tasolla. Ehkä ennemmin siinä tapauksessa, jos olisin käynyt kesäloman päälle vain viikon kääntymässä.

Toisaalta tässä ammatissahan lomia ei voi siirtää kuten monissa muissa töissä. Vaikka mulla on vakituinen työ, olen kitkuttanut vuosikaudet aika pienillä tuloilla (mulla ei ole lähelläkään täysiä tunteja), niin pakko on ajatella perheenkin taloudellista hyvinvointia eikä töistä poisjääminen ollut oikein vaihtoehto. Jotenkin näiden erinäisten elämänkäänteiden myötä sellainen liiallinen huono-omatuntoisuus on hieman hiipunut.

Sen sijaan se, että määräaikaiset ja vakituiset ovat niin eriarvoisessa tilanteessa on tosi syvältä. Jos perheeseen toivotaan perheenlisäystä, on naisen kannettava pikkuinen kehossaan. Eikä sukupuoltaan voi oikein valita :/ Toivon teidän perheelle oikein hyvää päiväkotitaipaleen alkua sekä sitä, että työ- ja perheasiat lutviutuisivat toivomallanne tavalla!