maanantai 27. helmikuuta 2017

Suomi 100 vuotta-postaussarja: Her Story - ajatuksia historiasuhteestani

Tervehdys!

Edellisessä postauksessani ehdin jo riemuita pitkään jatkuneesta terveysaallostamme, mutta räkävyöry yhytti nyt sitten viimein meidätkin. Yyh..

No, mutta mikäs täällä mummilassa on loikoillessa, kunhan vain en passivoidu ihan täysin. Jospa yritän aktivoida itseäni kirjoittelemalla seuraavan jutun lupaamaani Suomi 100 vuotta-postaussarjaan.


Kun mietin, mitä oikeastaan haluaisin kirjoitella Suomen valtion juhlavuonna,  niin päädyin siihen, etten ainakaan mitään pölyisiä kouluhistoriareferaatteja. Koska en ole varsinainen tieteentekijä, minulla ei ole vetää hatusta ansiokkaita historiatieteellisiä tekstejä enkä ole pitkään aikaan ehtinyt lukea mitään uutta historiakirjallisuutta, jota pohtia. Toki en usko näiden edellä mainittujen suurta joukkoa lukijoistani edes kiinnostavan. Sen sijaan ajattelin lähestyä menneisyyttä, erityisesti Suomen historiaa, oman taustani kautta. Kokemukset, ajatukset ja oivallukset ovat osa tätä lifestyleblogia muutenkin. Ajattelinkin tällä kertaa pohtia sitä, miten minusta tuli minä - ihminen, jota menneisyys ( ja nykyisyys) kiinnostavat niin paljon, että päätin saada siitä ammattinikin.

Jotta se selviäisi, pitää palata lapsuuteen.

Olin melko omintakeinen lapsi. Asuimme aika syrjäisellä seudulla, ja lähimpään leikkitovereiden luokse oli useampi kilometri. Leikkitreffit olivat aina järjesteltävä operaatio ja koska opin lukemaan varhain ennen kouluikää, opin viihdyttämään itse itseäni.

Ala-asteikäsenä tiedonjanoni oli valtava: Muistan vieläkin, että koulusta tultuani tapanani oli tehdä valtava välipala kerrosleipineen ja munakkaineen sekä hakea kirjahyllystä joko talvisodan pikkujättiläinen tai maailman atlas, joista ahmin tietoa aina ruokahaukkujen välissä. Myös kirjasarja, jossa kerrottiin maailman valtioiden oloista kiinnosti minua. Opinkin Länsi- ja Itä-Saksat sekä Mainilan laukaukset jo paljon ennen kuin niitä opetettiin koulussa.


Rehellisesti sanottuna en tuntenut muita lapsia, joita vastaavat asiat olisivat kiinnostaneet. Muiden kanssa juteltiin ihan muusta. Odotin silti ihan intopinkeänä, milloin historiantunnit alkaisivat. Itseoppineisuudellani hämmensin sitten kaikki muut (ehkä opettajatkin) ja rehentelemättä pärjäsi vielä lukiossa noilla tiedoilla. Valitettavasti tällainen "kävelevä tietokirja"-ominaisuus sai joissain tapauksissa myös kiusaajat esiin, ja muistan ajatellen yläasteikäisenä, että yliopistosta löydän sitten sielunkumppaneita 😕. 1990-luvun teininähän ei kannattanut olla millään tavoin valtavirrasta poikkeava, varsinkaan tuppukylässä...

Omaehtoinen kiinnostukseni ei ole kuitenkaan ainut selittävä tekijä historianrakkaudessani. Minulla on ollut persoonallinen lähipiiri - tai oikeastaan suvut ympärilläni, ja olen saanut pienestä pitäen kuulla tarinoita sukujen menneisyydestä. Erityisesti pihapiirissä sijainnessa mummolassa kuulin paljon vanhoista ajoista ja tapahtumista. Noiden sukutarinoiden myötä aloin käsittää jo hyvin nuorena omiksi juurikseni myös niiden edesmenneiden esi-isien tarinat, joista kuulin. Kun asioista ei vaiettu (mitä varmasti on tapahtunut monen muun suvun kohdalla), menneisyys tuli omalla kohdallani varsin kohdallani eläväksi. Olen toki ollut aina myös erittäin vilkkaala mielikuvituksella varustettu ihminen. Viisikko ja neiti etsivä- henkisellä vainullani vanhat seikkailut heräsivät henkiin mielessäni.


Millaisia tarinoita sitten kuulin?  Jätän nyt perinteiset lotta- ja veteraanitarinat väliin, ja kerron muutaman varhaisemman:

Olen vankkaa talonpoikaissukua ainakin tietyistä sukuhaaroistani. Sukututkimus on tehty ja esi-isiä ajoitettu aina 1500-luvulle saakka. Tätä varhemmas ei Suomessa monellakin paikkakunnalla kaiketi pääse, ottaen huomioon kirkon ja Ruotsin kruunun hallinnollisen kehityksen.

Sukuni eräässä haarassa on tapana ollut muistella menetettyä muinaista suuruutta. Hienolta menneisyys toki kuulostaa: Suvun jäsenistä löytyy ainakin kolme valtiopäivämiestä, olympiaurheilijoita sekä tieteen että taiteenedustajia. Suvun esi-isät ostivat erityisesti 1800-luvun alkupuolella suurikoisia maa-alueita Savosta. Muun muassa eräs 12 000 hehtaarin rälssitila hankittiin eräältä ruotsinkieliseltä everstiluutnantilta, jolle oli jo käsirahakin maksettu. Ilmeisesti upseerismies aikoi höynäyttää rahvasta, ja piiloutua maksun eräpäivänä, jotta kauppa olisi rauennut ja raha jäänyt hänelle. Nokkelat varhaiset sukulaiseni asettuivat muina miehinä taloksi kun myyjää ei kuulunut ja etsivät hänet lopulta käsiinsä. Savolainen talonpoikaisoveluus oli voittanut herrat!😂

No, mikään ei ole ikuista. Mainitsemani menetettyä suuruutta kuvaa se, että itsenäisyyden aikaan maita pakkolunastettiin useaan otteeseen valtiolle. Lex Kallio antoi torppareille maata ja sodan jälkeen evakot saivat osansa. Tämä tietysti oli paikallaan, vaikka isäntiä tietysti harmitti. Tämä on yksi tulokulma tapahtuneeseen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseen. On kaiken kaikkiaan jännä, miten erilaisia näkökulmia eri taustaisilla ihmisillä voi olla keskeisiin historiallisiin ilmiöihimme ja tapahtumiin. Diskurssit vaihtelevat suuresti riippuen siitä, kelle antaa äänen. Sen olen havainnut konkreettisesti.


Eräs toinen (täysin toisen sukuhaaran) sukutarina kertoo puolestaan leipurista Suomen sisällissodan aikoihin. Savon mailla liikuttiin jälleen ja puna- sekä valkokaartit kiersivät pitäjää. Myös leipomon ovelle pysähdyttiin koputtelemaan ja kovistelemaan poliittisia sitoumuksia. Kysymys kuului, että "Mihinkäs kaartin se Wilhelmi oikein kuuluu?" Leipuri totesi ykskantaan, että "Leipäkaartiin". Sen jälkeen kumpikaan osapuoli ei miestä ahdistellut - samoja viljatuotteita kun osti sukulaismieheltä kumpikin taho.

Sisällissota on läsnä myös eräässä toisessa sukulaistarinassa. Siinä nuori sotilas rakastuu sairaanhoitajattareen Tampereen taisteluissa keväällä 1918. Kun sitten häät oli vietetty ja nuori vastavihitty rouva muuttanut miehensä tilalle, naisväki tutki innokkaasti morsiamen kapioarkkuja. Kas kummaa - pitsireunuksisia kapioita ei löytynytkään vaan anopin kauhistukseksi arkku olikin täynnä romaaneja! Kuinka kepeää!


Myös pieneen tehdaspaikkakuntaamme liittyy paljon tarinoita - ne ovat niitä perinteisiä itsenäisyyden alkuaikojen poliittisiin vastakkainasetteluihin liittyviä. Pienen salapoliisityön seurauksena sain selville, että kylällämmehuseerasi tehtaanjohdon apuna presidentti Ståhlbergin kyyditykseenkin osallistunut patruunan autonkuljettaja. Hänen lempipuuhaansa oli oikeistoradikalismin vuosina vahtia työläisten touhuja. Tarkassa kirjanpidossa hän jaotteli työväen valkoisiin (vaarattomia), punaisiin (vaaralliset) että vaaleanpunaisiin (siltä väliltä)😅.

Mitäpä sitten tästä kaikesta mietin?

Värikäs sukutausta on rikkaus. Historian ammattilaisena olen oppinut antamaan asioille oikeat mittasuhteet vähättelemättä inhimillistä henkilökohtaista kokemusta. Menneisyyteen kuuluu moniäänisyys. Monista asioista (esimerkiksi vuoden 1918 sodan nimityksistä) ei varsinkaan vanhempien ikäpolvien kanssa kannata alkaa väittelemään, sillä he ovat eri aikakauden kasvatteja. Kiitollisena kuuntelen (toistamisesta toiseen) näitä tarinoita niiltä suvun senioreilta, jotka yhä elävät :)

Onko sinulla suku- tai paikallistarinoita, jotka limittyvät Suomen historian keskeisiin tapahtumiin?

tiistai 21. helmikuuta 2017

Palikan palikat, Henna Adelin Pupu ja lähes mökkihöpertynyt äiti

Tervepä teille!

Kaikkien kotiäitien perusdilemma on se, kuinka vältellä noroa ja muita ystävällisiä ilmiöitä, mutta pysytellä silti kiinni sosiaalisessa elämässä. Voin todeta rintaa röyhistellen, että meidän taloudessamme ollaan oltu täysin terveitä viimeiset viisi kuukautta. Eri asia sitten onkin, että millä hinnalla.

 


No, ne kotiäidit tietää - mamman mielenterveyden tietenkin! 

Sosiaalinen elämäni on ollut lähes kuollutta. Aluksi se ei haitannut, sillä vauvan kanssa hääriessä ja taaperon perustarpeista huolehtiessa ainut huvitus, mitä välillä kaipasi oli kuppi kahvia (ja sitä taloussuklaata). En olisi jaksanut millään raahautua ainoaankaan kissanristiäiseen tai edes MLL:n kerhoon.

Joulukin meni vielä fiilistellessä. Pikkujouluissa en ole käynyt vuosiin, joten en osannut sellaisiakaan odotella. Tammikuussa alkoi pikkuhiljaa kuitenkin jo tuntua siltä, että vaihtelu voisi virkistää. Ajattelin, että olisi kuitenkin parempi odottaa vielä, että Kaisla saisi edes ensimmäiset rokotteet ennen kuin ryntäisin kauppakeskuksiin kahvittelemaan. Jaahas, jatketaanpa siis yhä neljän seinän sisällä (ja välillä pihamaalla)....
 

Ystävänpäivänä sitten romahdin. Olen luonteeltani aika introvertti (vaikkakin ehkä aika puhelias sellainen) ja viihdyn omissa nurkissani kyllä yli tarppeittenkin, mutta silloin tuli stoppi. Facebookin ystävyyttä ylistävät mietilauseet olivat liikaa - itku oli yhtäkkiä kurkussa.

Aloin miettiä, että olen huono ystävä ja oikeastaan aika yksinäinen - mutten tietenkään jaksanut lähettää kenelläkään edes viestiä - saati soittaa. Ongelmani on ehkä se, että kun aikaa kuluu liikaa, minusta tulee arkajalka kun en oikein keksi, mistä aloittaa. Toiseksi monet ystävistäni asuvat todella kaukana - ulkomailla asti. Elämä kun vie ja kuljettaa :) Ehkäpä taas reipastun ja muistan välillä skypetellä :)

Eniten oikeastaan kaipailisin sellaista rempseää naisporukkaa, jolla tehdä jotakin ihan kevyttä - istua iltaa naisten kesken ja höpsötellä. Tämä on oikeastaan ikuisuushaaveeni, sillä vaikka olen hyvän kaveri monenkin henkilön kanssa (ja pariskuntakavereitanikin löytyy), tällaista porukkaa minulla ei ole. Te, joilla sellainen siis on (varsinkin jos kyseessä on pitkäaikainen esim. lapsuudesta asti kokoontunut remmi), niin olkaa onnellisia!  Eiköhän meillä kaikilla ole jotain, mitä toisilta kadehdimme, mutta sitten taas jotain, mitä muutkin toivoisivat omassa elämässään olevan.


Onneksi tuon hetken jälkeen olen elellyt jo noususuhdetta. Meillä on kyläilty ja me olemme kyläilleet. Muun muassa ihana Kikka sulhoineen käväisi meillä ja toi Kaislalle maailman suloisimman puputaulun :) Pääsinpä jopa kirjaesittelyynkin, kun appivanhemmat vahtivat vauvaa :) Toistaiseksi mökkihöperöityminen jatkuu vielä vähän syrjäisemmällä maaseudulla mummolassa, mutta maaliskuun auringon kirkastuessa minäkin aion nousta kolostani ja sosiaaliseerata aktiivisemmin - lasten kanssa ja ilman!

Mukavaa loppuviikkoa kaikille!

Ps. Osa 1000 Tildan hulluja retro-ostoksia: ostin puupalikat lapsille, ja ne oli pakattu ihmeellisesti kontaktimuoviin. Nyt ne on ihan tahmeat. Miten saan liiman niistä pois?!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Nuttuja siellä, nuttuja täällä vaan missä vielä?!

Hei taasen ja ihanaa ystävänpäivää!

On mun pakko se sanoa ääneen - kyllä tyttölapsen pukeminen jo näin vauvana on aivan ihanaa! Mielestäni moponi ei ole kuitenkaan karannut (kovin) pahasti käsistä. Muutaman Miikkarin ja lahjaksi saatujen mekkojen lisäksi en ole ostanut pahemmin hulmuhelmoja. Mekko on oikeastaan aika hankala kapistus tässä vaiheessa, kun käyttäjä on lähinnä paikallaan makaava pötkäle. Sen sijaan yhdessä suhteessa olen överöinyt - senkin uhalla, että käyttökerrat jäisivät vähäisiksi:



Nutut - niin omalla kuin Kaislan kohdalla ovat ilmiselvä heikkouteni! Tällä hetkellä käytössä ovat yllä olevat ihanuudet. Kaikki ne ovat hankittu käytettyinä ja ovat varmasti käyttökelpoisia vielä seuraavallekin tuhisijalle :)


Nutusta toiseen: Oma garderoopin raivaus-/muokkausprojekti on jatkunut. Olen jo hetkisen pähkäillyt muutamien vaatekappaleittnei kohtaloa. Omistan kolme kappaletta aivan ihania Hennesin syysmalliston 2012 merinovillaisia hamenuttuja koossa xs. Ne ovat jatkossa itselleni aivan liian pieniä ja myyn ne jossain vaiheessa pois.


Tahtoisin kuitenkin tilalle samanlaiset koossa s (tai m). Jos sinulla on kaapin perukoilla pyörimässä näitä ihanuuksia, niin tarjoathan minulle! Värejä oli aikoinaan kolme: kuvassa näkyvä hento vaaleanpunainen, tumma burgundi sekä alemmassa kuvassa näkyvä raikas koralli. Olen niistä kaikista kovin kiinnostunut!

maanantai 6. helmikuuta 2017

Megafooni ja kaunosielu rekkamies

Moi taas!

Ajattelin kirjoitella pitkästä aikaa taas hieman lasteni kuulumisia. Sitähän minun arkeni tällä hetkellä pääosin kanssa on :)

Sinänsähän tällainen postailu on hieman huvittavaa - kiinnostaako ketään oikeasti tuikituntemattomien naperoiden kuulumiset? Kun näitä kuitenkin toivotaan, kyse onkin ehkä samaistumisesta tai vertaistuesta; mahdolliseti vanhojen omien muistojen verestämisestä. ;)

Minulle itselleni tällainen kirjoittelu on tietysti tapa saada edes joitain yksityiskohtia lasteni varhaisvaiheista ylös kirjoihin ja kansiin - ei näitä yksityiskohtia enää välttämättä muista puolen vuoden päästä, vaikka kovin niin kuvittelisi. Nyt esimerkiksi, kun kiinteiden aloittaminen lähestyy Kaislan kohdalla, tarkistin blogistani, miten oltiin toimittu Alvarin kanssa. Tuntui kuin olisin lukenut ihan vieraan lapsen kuulumisia! Sen verran sumuista on vissiin viimeksikin tässä vaiheessa ollut ;)

Lapseni ovat tällä hetkellä 2 v 5 kk (Alvari) ja himpan päälle 3 kk (Kaisla). Kumpikin harrastaa ikäkaudelleen tyypillisiä aktiviteetteja - tosin omilla persoonallisilla vivahteillaan.

 Käytettu Sophie the Giraffe - uhka vai mahdollisuus?

Kaisla on jatkanut kasvuaan joka suuntaan! :D Painoa 3 kk:n neuvolassa oli n. 6400 g, mikä vissiin on aika keskivertoista, mutta pituuden puolesta (63, 8 cm) tyttö on suhteellisen pitkä. Molemmissa mitoissa tyty on veljeään edelleen edellä kuukauden verran - kaksoisleuasta puhumattakaan :D Olen suorastaan hölmistyneenä todennut, ettei auta kuin siirtyä käyttämään koon 68 cm vaatteita, ja eivätkä koon käytetyt kitistyneet varmaan kovin kauaa edes päälle enää mahdu...

Kaisla on edelleen ollut kaikin puolin helppo vauva. Vaikka äidin väsymys tuntuu kroonistuneen, saan siitä syyttää enemmän itseäni kuin tytärtä - sänkyyn pitäisi malttaa mennä vaan aikaisemmin. Kaisla on jo parisen kuukautta herännyt lähinnä kerran tai kaksi syömään. Lykkään tissin suuhun ja nukahdan välillä itse uudestaan. Sitten jossain vaiheessa havahdun nostamaan tytön takaisin unipesäänsä. Näin menee helppoina öinä.

Aina Kaisla ei kuitenkaan malta nukkua vaan haluaa kekkuloida. Se tarkoittaa, että hän silmät suurina heiluttelee raajojaan ja alkaa kiljahdella - riemusta. Ääni on niin kova, että kämpän toisella laidalla eri huoneessa korvatulpat korvissa nukkuva mieheni herää välillä mekastukseen. Koilotus on siis tosi kovaa; Alvarista ei kuuna päivänä ole lähtenyt moista ääntä! Kekkalointia voi jatkua parikin tuntia ja sitten tyttö nukahtaa - juuri kun muu perhe on heräilemässä :D

Tyttö osaa kyllä komentaa muutenkin. Jos hän joutuu (pakon sanelemana) olemaan sitterissa vailla huomiota mielestään liian kauan, hän alkaa äännellä/valittaa kärsimättömänä. Se en ihan erilaista ääntä kuin nälkä-/kipuitku. Ehkäpä luonto tosiaan hoitaa näin, että kuopuskin saa huomiota - valitettavastihan sitä mennään pitkälti esikoisen ehdoilla.

Kaislan kovaäänisyys kuuluu ja näkyy myös naurussa (taito, joka on ollut hallussa nyt vajaan kuukauden verran). Tyttöä naurattaa kovin mm. pukeminen ja riisuminen (vähän outoa, eikös jotkut lapset itke tällaisissa tilanteissa?) sekä kämmenten rapsuttaminen. Nauru ei ole lainkaan samalaista kiherrystä kuin Alvarilla vaan sellaista kumeaa "noita-akkamaista" käkätystä; toki tosi suloista! :D

Ihan viimeisimmän viikon aikana tyttö on selkeästi löytänyt myös leikkimaton roikkuvat apinat ja renkaat sekä sitterin pyörivät kukat ja piparin. Hän tuijottaa niitä intensiivisesti,  tarttuu niihin, huitoo holtittoman vimmatusti ja onnistuu lopulta saamaan ne pyörimään tai suuhunsa maisteltavaksi. Välillä epäonnistuneet yritykset purkautuvat pieninä kiukkukohtauksina, mutta sen jälkeen tyttö käy yhä keskittynemmin lelujen kimppuun. Kaisla kierii myös kyljeltä toiselle. Hän nauttii, kun äiti kiepauttaa hänet masullee, mutta makkarainen pikkuvartalo ei jaksa vielä kääntyä omin voimin ja tyttö jää yleensä kyljelleen makaamaan. Sepä vasta ärsyttävän-harmittavaa onkin! No, velikin kääntyi vasta nelikuisena ja siihen on vielä matkaa ;)

Entäs sitten Alvari?

Poika on edelleen automies henkeen ja vereen. Kukaan ei ole niitä hänelle tyrkyttänyt, mutta ne ovat vaan kuukaudesta toiseen hänen rakkaimpansa. Jokapäiväiset toimet tehdään autojen kanssa: potalle kootaan läjä autoja (ja katsotaan mahdollisesti samalla padilta Pikku Kakkosen "Isoja koneita", päiväunille otetaan autot seuraksi ja hampaiden pesu onnistuu, kun poika saa samalla pestä pari autoa hanan alla. Päivittäisiin rutiineihin kuuluvat vaunulenkit isommille teille, josta bongaillaan sitten poliisiautoja, tankkiautoja, busseja ja rekkoja. Tämän päivän saalis olikin jättikokoinen kippiauto kippaamassa sekä yli lentänyt helikopteri!

Pojan toinen suuri rakkaus on ruoka. Kun kirjoja luetaan, niin poika napsii sivuilta ruokia suuhunsa. Välillä myös äiti tai vauvakin saa makupalan suuhunsa. Kun poika tekee onnittelukortin läheiselleen - siinä on kuvattuna todennäköisimmin ruokia. Joululahjaksi saatu puinen kakku on ollut suuri hitti - sitä tarjoillaan aina kun joku tulee käymään.



Se, mikä äidin ja lähipiirin muut aikuiset on yllättänyt, on pojan hellyys pikkusisartaan kohtaan. Hän ei ole koko kolmen kuukauden aikana tehty tahallisesti mitään ilkeää siskoa kohtaan. Alvari käy usein suukottamassa ja halimassa vauvaa. Jos vauva itkee, hän ehdottaa että äidin pitäisi antaa tisua tai sitten poika saattaa noutaa itse tutin vauvalle. Toki välillä Alvarin leikit saattavat olla Kaislan läheisyydessä vähän hurjia ja äiti joutuu kieltämään poikaa tai sitten sitterin pomputus on liian lujaa, mutta kaiken kaikkiaan yhteiselo on sujunut hyvin.

Toki elämä ei ole ihan pelkkää ruusuilla tanssimista. Taaperoille tyypilliseen tapaan pikkumiehen oma tahto on kovin kova. Erityisen vaikeita ovat erilaiset siirtymät. On tyypillistä, että ulos lähdetään huutaen ja sieltä tullaan huutaen. Mitään pyydettyä poika ei halua tehdä, ja vanhempien onkin käytettävä usein kaikki hämäykset ja vippaskonstit, jotta toivotut rutiinit saadaan tehtyä...uuh! Onneksi kaksivuotias on vielä aika hyvin höynäytettävissä ;)

Ehkä erikoisin piirre pojassa on kuitenkin kiinnostus musiikkiin ja se, miten sitä kuunnellaan. Alvari saattaa pyytää, että jokin tietty levy laitetaan päälle. Sitten poika komentaa, että "äiti pois" ja saattaa istua vartin tai puolituntia paikoillaan ja vain kuunnella musiikkia. Jotenkin minusta tuntuu, ettei se ole ihan yleistä toimintaa parivuotiaiden kohdalla. Tämä erikoinen rakkaus äänimaailmaan on ilmennyt myös konserteissa, joissa poika on isovanhempien kanssa välillä käynyt. Hän istuu keskittyneesti ja pyytää esityksen loputtua "Uus!".

Tällaista siis tänään! Kuulostaako millään tavoin tutulta, te vauvojen ja taaperoiden vanhemmat?

perjantai 3. helmikuuta 2017

Pihla-maniaa

Tervehdys pitkästä aikaa!

Vähäinen lasten päiväunien aikaan sijoittuva vapaa-aikani on kuulkaas kulunut viime aikoina kaappeja penkoessa. Vaikka (joululahjaksi kaiketi vinkkinä, heh, saatu) Konmari-kirja seisookin yhä lukemattomana hyllyssä, olen kokenut suurta puhdistavaa tunnetta henkareiden tyhjetessä.

Tunne on tosin saattanut liittyä kapselipukeutumiseen tähtävään filosofian sijaan siihen, että olen pääasiallisesti päässyt raskaudenaikaisista KAAVUISTA eroon - niin somia kuin jotkin niistä ovat olleetkin. Sen kuukauden töissä viettämäni ajan aikana sain turvonneena kehuja muutamista tunikakaavuista, joita olisin kuulema voinut käyttää jakautumisen jälkeenkin. Mutta en mä vain pysty! Mieleen tunki väkisin loppuraskauden kolotus ja huohotus ihan kyseisiä kledjuja vain vilkaisemalla...

Toisaalta olen kaupitellut niitä auttamattomasti liian pieneksi jääneitä 36 kokoisia työvaatteitani, joihin tuskin on enää palaamista. Hyvin ovat nekin menneet kaupaksi. Paras myyntipaikka simppeleille vähän laadukkaammille käyttövaatteille näyttää olevan facebookin ryhmä "minimalistin kirpputori". Siellä saa myydä halpaa ja kallista, kunhan on minimalistista (toki merkkilista kannattaa tsekata ensin säännöistä) ja laadukasta.

Nämä vaatteista saadut rahat olen kyllä (itselleni antamani luvan kanssa) hassannut sitten uusiin kierrätysostoksiin. Lapsille löydän helposti vähän enemmänkin kuin pitäisi :D Lähinnä olen täydennellyt miikkarin haaremihousukokoelmaa ja Kaislalle ostanut vähän kaikkea "tarpeellista" suuremmissa koissa. Itselle olen hankkinut puolestaan vähän NOSHIa, vintagea ja sitten kankaan, joka on saanut sydämeni tykyttämään vähän tavallista enemmän:


Marimekon Pihla-kangas!

Kuten ehkä muistatte, tyttärestämme tuli melkein Pihla. Sotasuunnitelmaani kuului tietysti se, että olisi nimiäisissä pukeutunut Marimekon Pihla-mekkoon :)

No, mekkoa ei osunut käytettynä kohdille (ei niitä kaiketi muullain enää saakaan tässä kuosissa), eikä tytöstä tullut Pihlaa, mutta alkuviikosta törmäsin Facen uutisvirrassa tähän isohkoon palaan 160 cmx 158 cm, ja ostin samantien pois. Maksoin siitä posteineen 40 euroa. Olikohan, eh, liikaa?


Nyt pitäisi sitten vain keksiä, minkä mallisen mekon haluaisin. Mielestäni kankaan muotokieleen istuisi ehkä parhaiten minimalistinen 60-lukuhenkinen tyyli. Tällaisen löysin VintagEijasin sivuilta. Eijallahan on oma mallistonsa, mutta hän tekee mekkoja myös asiakkaiden kankaista, jos sopiva malli löytyy hänen omasta mallistostaan. Kuulema helman ja hihan pituutta voisi säätää ja haluaisinkin sellaisen prinsessa Victoria-tyylisen vappu-/ äitienpäivä mekon tyköistuvana, mutta siveän mittaisena ja hihallisena. Kaiketi tuo malli tunnetaankin "prinsessaleikkaus"-mallina kuten Eijankin sivuilla lukee ;)

Nyt vain loppuja äippämekkoja ja turhia imetysvaatteita myymään ja mekkorahastoa kartuttamaan :)

Mukavaa viikonvaihdetta kaikille!

kuva: VintagEija´s